Keskiaikainen Turun ja Viipurin välinen rantatie oli aluksi pelkkä ratsupolku, jota käyttivät pääasiassa Ruotsin kuninkaan edustajat. 1400-luvun kuluessa tielinja vakiintui kulkemaan Turusta Kaarinan, Piikkiön, Paimion ja Halikon kautta Salon keskiaikaiselle kauppapaikalle. Sen jälkeen tie jatkui Perniön ja Tenholan kautta rannikolle, sitten Pohjan kautta Karjaalle, jossa saattoi valita eteläisen tai pohjoisen reitin. Eteläinen tie kulki Raaseporin ja Inkoon kautta Pikkalaan, johon myös yhtyi pohjoinen Lohjan Virkkalan ja Siuntion kautta kulkenut reitti. Pikkalasta se jatkui Kirkkonummen ja Espoon halki Helsingin pitäjän kirkonkylään. Ennen Helsingin kaupungin perustamista 1550 tie kulki Sipoon kautta Porvooseen, josta oli tullut kaupunki noin 1380. Sen jälkeen seurasivat Pernaja ja Degerby, joka kehittyi 1752 Loviisan kaupunki. Lopulta jatkui Pyhtään, Vehkalahden, Virolahden, Virojoen ja Säkkijärven kautta Viipuriin. Matka kesti viikon verran sen jälkeen kun 1633 voimaan tullut kestikievariasetus takasi parin peninkulman välein levänneet kyytihevoset.

Yhteys Viipuriin katkesi 1721 Suuren Pohjan sodan seurauksena. Tie johti enää Vehkalahden paikalle perustettuun Haminaan saakka. Turun rauhan 1743 jälkeen liikenne aloitettiin uudelleen, mutta nyt Kymijoen Ahvenkosken raja-asemalta lähtien kuljettiin Venäjän alueella. Samalla tie kuitenkin piteni Pietariin asti.

Kun Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta 1809 rantatien painopiste siirtyi Helsingin ja Pietarin väliselle osuudelle. Päätien aseman alinen Viipurin tie menetti toisen maailmansodan alueluovutusten seurauksena. Vuosikymmenien kuluessa oikaistun tien, nykyisen Kuninkaantien rinnalla kulkee usein vanha linja.