Aikajanan alleviivatut tekstit ovat linkkejä, joista saat lisätietoa kohteesta.

Suomi oli sekä itäisen Konstantinopolin että läntisen Rooman kirkon ristiretkien kohteena 1000 - 1200 luvuilla. Läntisen kirkon ja esivallan edustaja Ruotsi perusti 1200-luvun lopulla Turun, Hämeen ja Kuusiston linnat hallintotukikohdikseen. Viipurin linnan perustamisvuonna 1293 alkaa varsinainen Ruotsin ja Venäjän - ensin Novgorodin, sitten Moskovan - välinen kamppailu Itämeren herruudesta ja sen ohessa Suomen hallinnasta. Vastakkain olivat Torkkeli Knuutinpoika ja Aleksanteri Nevski. ja he käynnistivät sen ajan kilpavarustelun, linnoitusten rakentamisen.

Ruotsi valtasi 1294 Novgorodin valtapiiriin kuuluneen, 1200-luvun puolivälissä rakennetun muinaiskarjalaisen Korelan linnoituksen ja nimesi sen Käkisalmeksi. Jo muutaman kuukauden tkuluttua Novgorodin sotajoukot valtasivat sen takaisin ja alkoivat 1310 rakentaa uutta vahvaa Korelan linnoitusta. Samoihin aikoihin ruotsalaiset perustivat Nevajoen suulle Maankruunu (Landscrona)-nimisen linnan.

Valtataistelu taukosi 1323 Pähkinäsaaren rauhaan. Sen jälkeen novgorodilaiset alkoivat rakentaa Pähkinäsaarelle rajavarustusta, Pähkinälinnaa. Kun kamppailu alkoi uudelleen, puinen linnoitus paloi, parikymmentä vuotta valmistumisensa jälkeen. 1300-luvun puolivälissä Novgorodin joukot alkoivat rakentaa sen tilalle kivistä tyypiltään muinaisvenäläistä Pähkinälinnaa.

Linnoitukset rakennetaan kestämään tuliaseita
Venäjän sisäisessä valtataistelussa kaikki Novgorodin maat siirtyivät 1470-luvulla Moskovan hallintaan. Se johti kaikkien linnoitusten uudenaikaistamiseen. Vanhat varustukset purettiin lähes kokonaan ja korvattiin kivisin, uutta aseistusta ja tuliaseita kestävin kivirakentein. Erityisesti tykkitorneja rakennettiin.

Myös Ruotsin Itämaaksi nimitetyn Suomen alueella Viipurin linnaa uudistettiin. Lisäksi 1475 tienoilla Ruotsi alkoi rakentaa Viipurin linnan itäpuolelle kasvaneen kaupungin suojaksi maaston mukaan polveilevaa kaupunginmuuria tykkitorneineen. Samaan aikaan ryhdyttiin rakentamaan Viipurin sisarlinnoitusta Olavinlinnaa.

Sotia ja bastioneja
Seuraava vuosisata merkitsi useita Ruotsin ja Venäjän välisiä sotia.

Pitkän vihan aikana (1570-1595) Ruotsin Pontus de la Gardie valtasi Käkisalmen 1580, jonka jälkeen linnoitus uudistettiin. Lukuisten kivirakennusten lisäksi Käkisalmen linnoitukseen rakennettiin Jakob van Stendahlin suunnittelemat, etelä-eurooppalaisten esikuvien mukaiset kolme bastionia. Viipurin linnan ulkonäköä muutettiin kuningas Kustaa Vaasan vierailun jälkeen, jolloin aloitettiin pyhän Olavin tornin uudelleen rakentaminen. Myös Viipurin keskiaikaisen kaupunginmuurin itäpuolelle rakennettiin kaksi uudenaikaista bastionirintamaa, Äyräpään ja Pantsarlahden bastionit.

Pitkän vihan päätteeksi 1595 solmitun Täyssinän rauhan jälkeen Käkisalmi siirtyi kuitenkin taas Venäjän haltuun. Nyt Ruotsi uskoi Moskovan Iivana Julman pyrkivän pohjoisten alueiden hallintaan ja avaamaan meritien Jäämerelle. Laajentumispyrkimysten torjumiseksi aloitettiin 1603 Kajaanin linnan rakentaminen.

Pontus de la Gardien johtama ruotsalainen sotajoukko sai Käkisalmen taas haltuunsa 1611. Seuraavana vuonna ruotsalaiset valloittivat myös Pähkinälinnan. Stolbovan rauhassa 1617 kaikki Suomenlahden ja Nevan rantojen alueet linnoituksineen siirtyivät Ruotsille. Sinne muutti väkeä Suomesta. Vuonna 1642 nykyisen Pietarin tienoille perustettiin linnoitettu Nyenin kaupunki, Nevanlinna. Käkisalmen linnoitus uudenaikaistettiin rakentamalla 1630 -1650 vanhan tykkitornin viereen viisi bastionia ja sisälle suorakaiteen muotoinen kaupunki.

Bastionirintama Viipurin ympärille
Viipurin keskiaikainen kaupunki koki täydellisen muodonmuutoksen 1600-luvun puolivälistä lähtien. Yhtenä syynä oli paloturvallisuus, jonka takaamiseksi kaupunki ruutukaavoitettiin. Talot tuli rakentaa tiilestä ja kivestä. Toisaalta ruutukaavoitus liittyi myös uusiin kaupunkirakentamisen kansainvälisiin virtauksiin, jotka taas yhdistyivät uuteen puolustustekniikkaan. Ruutukaavoitetun kaupungin ympärille rakennettiin 1700-luvun alkuun mennessä bastionirintama. Samalla purettiin keskiaikainen kaupunginmuuri Pyöreää tornia (huom. Pyöreä torni on rakennuksen nimi) lukuun ottamatta. Myös Viipurin linna sai lopullisen muotonsa.

Suuri Pohjan sota johti alueluovutuksiin
1700-luvun alku merkitsi kahden suurvallan Ruotsin ja Venäjän valtataistelua, suurta Pohjan sotaa. Vastakkain olivat tuskin 16-vuotiaana kuninkaaksi noussut Kaarle XII ja Euroopassa sotataitoa ja laivanrakennusta opiskellut Pietari Suuren suuri. Venäjän keisarin päämäärä oli avata tie Suomenlahden kautta maailman merille.

Pähkinälinnan valtaus 1702 avasi tien Nevalle ja Pohjanmerelle sekä oli lähtökohtana uuden kaupungin, Pietarin, rakentamiselle uhmakkaasti jo sodan aikana 1703. Tulevan pääkaupungin suojaksi rakennettiin Pietari-Paavalin linnoitus. Ruotsin jo alkuaan vaatimattomat Nevanlinna ja Maankruunu tuhoutuivat nyt lopullisesti. Seuraavaksi Pietari Suuren sotajoukot valtasivat Viipurin 1710 ja Käkisalmen.

Pietari Suuri ajanmukaisti linnoituksia ranskalaisen sotamarsalkka Sebastian le Preste du Vaubanin bastionijärjestelmän mukaisesti. Pähkinälinnan maavallit uusittiin kivirakenteisiksi ja linnoituksen sisään rakennettiin komeita rakennuksia Pietarin kaupungin esikuvien ja mm. italialaisen arkkitehti Terzinin piirustuksien mukaan.

Uudelle itärajalle perustettiin Hamina ja Lappeenranta
Ruotsi oli nyt menettänyt suurvalta-asemansa. Viipurin seudun menetysten lisäksi Venäjälle oli jouduttu luovuttamaan Baltian maakunnat. Ruotsin vastaveto Venäjän laajentumisen pysäyttämiseksi oli perustaa heti Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen kaakkoisen rajan turvaksi kaksi linnoituskaupunkia: ympyrälinnoitettu ja säteittäistä asemakaavaa noudattava Hamina ja epäsäännöllisen bastionirintaman suojaama, ruutukaavoitettu Lappeenranta. Ne olivat Välimeren maiden renessanssiaikaisten esikuvien mukaisia ihannekaupunkeja, joissa asukkaiden turvallisuudesta vastasi bastionirintaman suojassa sijaitseva varuskunta.

Samaan aikaan Pietari Suuri päätti varmistaa pääkaupunkinsa Pietarin turvallisuuden sekä maalla että merellä. Hän rakennutti Retusaarelle (ven. Kotlin) merilinnoituksen, joka sai nimekseen Kronstadt - Kruunukaupunki, jonka täydentäminen ja ajanmukaistaminen jatkui toiseen maailmansotaan saakka. Pietarin puolustuksen maarintama varmistettiin rakentamalla Viipurin linnan länsipuolelle Neitsytniemeen Pyhän Annan Kruunun linnoitus.

Ruotsalaiset rakentavat Viaporin, nykyisen Suomenlinnan
Ruotsi halusi takaisin menetetyt alueet ja aloitti ns. hattujen sodan 1741-1742. Se päättyi kuitenkin vielä uusiin alueluovutuksiin. Turun rauhassa 1743 rajalinja siirtyi Kymijoen läntiseen haaraan ja halkaisi Saimaan. Hamina, Lappeenranta ja Olavinlinna olivat nyt Venäjän. Ruotsin puolustus oli jälleen rakennettava uudelta pohjalta. Ruotsin valtionpäivät päättivät 1747 rakentaa Kronstadtin vastapainoksi Helsingin edustalle Sveaborgin merilinnoituksen, nykyisen Suomenlinnan sekä sen etuvarustukseksi itään Loviisa-Svartholman kaksoislinnoituksen.
Venäjä jatkoi erityisesti Kronstadtin vahvistamista ja lisäksi perusti Pietarin etuvarustukseksi uuden maalinnoituksen. Tämä Davidovin ympyrälinnoitettu ja ruutukaavoitettu kaupunki rakennettiin 1773 nykyisen Luumäen kuntakeskuksen Taavetin paikalle.

Kaakkois-Suomen linnoitustyöt kenraali Suvorovin johdolla
Venäjän pelko Ruotsin uudesta hyökkäyssodasta osoittautui aiheelliseksi. Kustaa III teki 1788-1790 yrityksen vallata takaisin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menetetty Kaakkois-Suomi. Kustaan sota päättyi kuitenkin ilman alueluovutuksia Värälän rauhaan 1790. Toistuvat revanssiyritykset saivat kuitenkin aikaan sen, että Katariina Suuri määräsi pääkaupunkinsa Pietarin suojattavaksi kolmiportaisella linnoitusvyöhykkeellä.

Intensiivisin linnoituskausi oli vuosina 1791-1792, jolloin kenraali, sittemmin generalissimus Aleksandr Suvorovin (1730-1800) johdolla jälleen vahvistettiin ruotsalaisten alulle panemia mutta hiekkavalleiksi jääneitä Haminan ja Lappeenrannan varustuksia harmaakivimuurein ja etuvarustuksin. Viipurin, Käkisalmen ja Davidovin eli Taavetin puolustustehoa parannettiin. Olavinlinnan ympärille rakennettiin bastionirintama ja tykkitorneja korotettiin.

Kokonaan uusina, uloimman puolustusvyöhykkeen linnoituksina rakennettiin nykyisen Kotkan kaupungin paikalle Ruotsinsalmen merilinnoitus ja satama (Rotšensalmskij port i krepost), joka ei ollut enää ihannekaupunki vaan varuskunta ja sotasatama. Sen parillakymmenellä hajallaan sijaitsevalla linnakkeilla ei ollut suurta sotilaallista eikä kaupunkikuvallista merkitystä.

Ruotsinsalmen pohjoispuolelle rakennettu Kyminlinna (Kjomen), Kustaa III:n sodan aikaiselle taistelupaikalle Viipurin ylisen tien varteen nykyiseen Valkealaan rakennettu Utti sekä Savitaipaleen seudun Järvitaipale (Ozernoje) olivat kaavamaisen symmetrisen bastionijärjestelmän mukaisia vartiolinnakkeita, Savitaipalelle Saimaan vesialueen rajaa vartioimaan rakennettu Kärnäkoski (Kjarnyj) oli sen sijaan maaston mukaan epäsymmetrinen. Anjalankoskelle rakennettu pieni tähdenmuotoinen Liikkalan (Likkola) linnake jäi pelkiksi maavalleiksi.

Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Kärnäkoskelle perustettiin Saimaan laivaston tukikohdat, joiden yhteydenpitoa varten rakennettiin Telataipaleen, Kukonharjun, Käyhkään ja Kutveleen kanavat.

Katariina Suuren kuoltua hänen poikansa Paavali I ei pitänyt tarpeellisena ylläpitää Viipurin kuvernementin linnoituksia. Sen sijaan sotilaskeisari Aleksanteri I kiinnitti erityistä huomiota perifeeriseen Suomeen myös strategisessa mielessä. Se on ymmärrettävissä Napoleonin sotien aiheuttaman yleiseurooppalaisen valtapiiripolitiikan ja Venäjän pääkaupungin Pietarin läheisyyden kautta.

Kaponierijärjestelmään siirtyminen 1800-luvun alussa
Bastionijärjestelmää alettiin jo 1700-luvulla Etelä- ja Keski-Euroopassa pitää vanhentuneena. Kehittynyt tykistö mahdollisti yhä järeämpien aseiden sijoittamisen erillisiin itsenäisiin puolustusasemiin, kaponiereihin ja lunetteihin, joiden ketjusta kehittyi uusi linnoitusoppi, kaponierijärjestelmä. Se tuli Suomeen venäläisen esivallan toimesta 1800-luvun alussa. Vuonna 1803 Aleksanteri I seurueineen tekivät parin viikon mittaisen tarkastusmatkan linnoituksiin. Sen aikana hän teki seurueeseen kuuluneille insinööriupseereille lukuisia huomautuksia linnoitusten vanhanaikaisuudesta ja tehottomuudesta. Matkan jälkeen siellä mukana ollut hollantilaissyntyinen insinöörikenraali Jan Peter van Suchtelen esitti keisarille suunnitelman linnoitusten uudistamisesta ja puolustustehon parantamisesta. Sen mukaan Kyminlinna, Utti ja Haminan linnoituksen pohjoinen rintama oli rakennettava kokonaan uudelleen. Kärnäkosken linnoitusta oli täydennettävä erillisin kaponierein Saimaan Laivaston tukikohdaksi ja jo aiemmin suunnitellun Ruotsinsalmen telakan ja sotasataman rakentaminen oli saatava toden teolla käyntiin.

Työt Kyminlinnassa ja Haminassa käynnistyivät saman tien. Suvorovin Kyminlinna purettiin pois ja sen tilalle rakennettiin nykyinen viisipolygoninen, kaksinkertaisen etuvarustuksen omaava, Suomen ainoa kaponierilinnoitus. Sen vallihaudoista ulomman van Suchtelen suunnitteli siten, että viereisen Kymijoen vesi voitaisiin ohjata sinne vesiesteeksi.

Haminan linnoituksen pohjoinen Kirkkojärven rintama purettiin kokonaan ja sen paikalle rakennettiin kaponierijärjestelmän mukainen suuri tiilinen Keskusbastioni sekä itsenäiseen puolustukseen tarkoitetut etuvarustuksensa, kaponierit ja lunetit.

van Suchtelen sai työt pääpiirteissään valmiiksi ennen ja seuraavaa Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa, erästä episodia Napoleonin sodista. Se johti koko Suomen liittämiseen Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana ja Viipurin kuvernementin, Pietarin näkökulmasta katsottuna Vanhan Suomen liittämiseen 1812 Uuden Suomen, suuriruhtinaskunnan yhteyteen.

Linnoitusten lakkauttaminen
Ruotsin vastaisen rajan siirtyminen kauas Pohjanlahteen ja Tornionjokeen teki suurin ponnistuksin rakennetut linnoitukset sotilaallisesti tarpeettomiksi. Ne lakkautettiin pian sodan jälkeen vaikka rapautuvien muurien sisään Haminaan, Lappeenrantaan, Kyminlinnaan ja Viipuriin jäikin venäläinen varuskunta vallankumoukseen saakka. Vain Viapori säilytti tehtävänsä merilinnoituksena, nyt venäläisenä saaden Ruotsinsalmen paikan Kronstadtin etuvartiona ja nimen Sveaborgskaja krepost. Sen sijaan Venäjä rakensi kokonaan uuden linnoituksen, Bomarsundin, Ahvenanmaalle varustautuakseen mahdollisten hyökkäysten varalle Napoleonin sotien jälkeisessä epävakaassa tilanteessa.

Viaporia ja Bomarsundia lukuun ottamatta sotilaallisen merkityksensä menettäneet linnat ja linnoitukset muutettiin 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnan ylläpitämiksi vankiloiksi, makasiineiksi tai Venäjän armeijan arsenaaleiksi. Ne rappeutuivat lähes yhtä nopeasti kuin autioinakin. Vain Loviisan edustalla Svartholman ja lakkautetun Ruotsinsalmen merilinnoituksen uloimmat linnakkeen Fort Slava vähäistä ylläpitoa vartiolinnakkeina jatkettiin siitäkin huolimatta, että niissä toimi samanaikaisesti venäläinen vankila.

1850-luvulla alkanut Venäjän, Ranskan ja Turkin välisestä uskonnollinen kiista laajeni myös Iso-Britannian ulkopoliittisia pyrkimyksiä uhkaavaksi sodaksi 1853. Englantilais-ranskalaiset joukot marssivat Krimin niemimaalle. Venäjän pelkäsi iskua myös Suomen suuriruhtinaskuntaan ja käynnisti kiireen vilkkaa mittavat, uudenaikaiset patterityöt Viaporissa. Entistä raskaamman tykistön patterit rakennettiin ruotsalaisten bastionirintamien päälle kiertämään yhtenäisenä länteen ja etelään suuntautuvana rintamana. Pienempiä pattereita venäläinen sotaväki rakensi mm Haminaan, Ruotsinsalmeen, Kyminlinnaan ja Tammisaareen.

Pelko osoittautui aiheelliseksi. Kesällä 1854 englantilais-ranskalainen laivasto ilmestyi Pohjanlahdelle ja poltti rannikkokaupunkeja. Niissä suomalaiset tervaporvarit rakensivat venäläisen sotaväen kanssa turvakseen maapattereita. Samana kesänä vihollisen laivasto pommitti Bomarsundia tuhoten sen täysin. Seuraavana kesänä se pommitti Viaporia saaden aikaan paljon vaurioita rakennuksille. Kun vuorossa olivat Hangon Gustavsvärn, Loviisan Svartholma ja Ruotsinsalmen Fort Slava, tuho oli täydellinen.

1900-luvun linnoitustyöt
Krimin sota päätti monessakin mielessä linnoitusten rakentamisen. Bastionilinnoituksille oli ominaista komeat muurit ja näyttävä arkkitehtuuri, jolla viestitettiin viholliselle voimaa ja mahtavuutta. Myös kaponierilinnoitukset oli tarkoitettu näkymään, pelotukseksi, mutta nyt ei enää ollut kyseessä Välimerenmaiden renessanssiin pohjautuvan ihannekaupungin suojaaminen vaan raskaan tykistön tehokas sijoittelu varuskunnan suojaksi. Sen sijaan Krimin sodan pattereiden oli tarkoitus sulautua maisemaan ja kätkeä sinne sijoitettu aseistus. Linnoitukset muuttuivat synkiksi maakummuiksi, joiden tarkoitus ei enää ollut paljastua viholliselle. Kansainvälinen kehitys osoitti, että tykistön muuttuessa 1800-luvun kuluessa liikkuvaksi, linnoitusvaruskunnat osoittautuvat tehottomiksi ja niiden rakennuskausi päättyi. Sotilasrakentamisen painopiste siirtyi linnoittamattomiin varuskuntiin, jotka joita ei yleensä enää sijoitettu kaupunkiin tai taajamaan vaan sen ulkopuolelle. Myös yleinen asevelvollisuus, Venäjällä vuodesta 1878, edellytti uudenlaista varuskuntien rakennustapaa - niitä Venäjä rakensi Suomeen 1900-luvun alussa toista kymmentä samalla kun se linnoitti ensimmäisen maailmansodan aikaan sekä Suomenlahden että Suomen päätieverkoston täysin uudella periaatteella maastoon kätkien.

Myös Suomen ainoat omat linnoitustyöt, 1920-30-luvuilla Karjalan Kannaksen poikki rakennettu Mannerheim-linja sekä toisen maailmansodan aikainen lähes koko itärajan mittainen Salpa-linja ja Hankoniemen poikki rakennettu Harparskog-linja edustavat 1900-luvun kansainvälistä linnoitustaitoa mutta omaperäisenä sovellutuksena.